Uuden aika

Perustin tämän blogin neljä vuotta sitten, kun muutin silloisen hevoseni Bellan pihattoon. Tarkoitus oli kirjoittaa pihatossa asumisesta, sillä se oli minulle silloin kohtalaisen uusi ja merkittävä asia. Niihin aikoihin käsitykseni hevoselle tarjottavista elinolosuhteista muuttui valtavasti, ja esimerkiksi laumakaverit ja mahdollisuus omaehtoiseen liikkumiseen ovat nykyään asioita, joista mielestäni hevostenpidossa ei vain voi tinkiä. Bellan kuoltua tämän blogin kirjoittaminen kuitenkin jäi, ja edellisestä postauksesta onkin päivälleen kaksi vuotta aikaa. Ehkä minusta kuitenkin tuntui vähän siltä, että tämä oli nimenomaan Bellan blogi, ja kirjoittaminen tuntui jotenkin väkinäiseltä. 

Bellan kauaskantoiset vaikutukset - jopa vihreämmille niityille laukkaamisen jälkeen - eivät kuitenkaan jääneet vain siihen, että minusta tuli hevosenomistaja ja pihattoasumisen puolestapuhuja. Vähän kuten Bellan ostoajatus aikoinaan, hitaasti kypsyen ja aluksi vitsinä palloiltu, alkoi mielessäni pyöriä ajatus siitä, että oikeastaan voisi olla ihan kiva, jos hevoset olisivatkin omassa pihassa. Muistan kuinka viitisen vuotta sitten aloin pikku hiljaa heitellä ilmoille ajatuksia siitä, millaista elämä Bellan kanssa olisi, jos se olisi omani. Ja samalla tavalla kaksi vuotta sitten huomasin ajattelevani millaista elämä olisi, jos hevoset asuisivatkin omassa tallissani. Pian sitä sitten jo selailtiinkin myynti-ilmoituksia, ja muistaakseni joulukuussa 2019 käytiin ensimmäisessä näytössä. Loppujen lopuksi emme taineet käydä katsomassa kuin viittä tai kuutta paikkaa, kun se oikea löytyi, ja kauppakirjat allekirjoitettiin toukokuussa 2020. Tunne oli äärettömän ristiriitainen, koska juuri allekirjoitushetkellä Cardelia oli jo useamman päivän taistellut elämästään rajussa ähkyssä. Tuntui vaikealta iloita hevostilan ostamisesta, kun ei tiennyt onko se oma hevonen enää hengissä seuraavana päivänä. Cardelia onneksi selvisi, ja Cardelia ja Jofi, parhaan ystäväni hevonen, muuttivat heinäkuussa omaan pihaani. Loppukesän mittaan hevoslukumäärä tuplaantui, ja samalla kokoonpanolla täällä edelleen eletään, kun hevostilalaisen elämää on takana nyt kokonainen vuosi. 

 

Ja minkälainen vuosi! Tiesin tähän ryhtyessäni, että yllätyksiä tulee varmasti, vaikka en osannutkaan sanoa minkälaisia. Ja tulihan niitä, ihan jo tämä kuiva ja kuuma kesä on tuonut omat haasteensa. Ja kyllähän se vähän itketti ja nauratti samaan aikaan, kun talviaamuna 25 asteen pakkasessa hakkasi petkeleellä maahan jäätynyttä ladonovea auki, että saa heinää hevosille... siitä ovesta muuten aika äkkiä sahattiin alalaidasta pois kymmenen senttiä. Oma valtava projektinsa toki oli myös makuuhallin rakentaminen vanhaan navettaan, enkä edes aloita kirjoittaa heinästä. Hyvälaatuisen (niin arvoiltaan kuin hygienialtaan) heinän hankkiminen on kyllä eittämättä eniten stressiä, turhautumista ja ahdistusta aiheuttanut asia, joka tässä hevostallin pitämisessä on vastaan tullut vuoden aikana. Mutta ehkä tästä ensimmäisestä vuodesta ja sen tuomista yllätyksistä täytyy kirjoittaa ihan oma blogipostauksensa.

Yritän nyt siis alkaa vähän herättelemään henkiin tätä Pihattopäiväkirja-blogia. Tämä ON Bellan blogi, mutta minusta tuntuu, että tämä nykyinen elämäni on Bellan suuri Master Plan, jonka se tuuppasi aluilleen meidän yhteisen elämämme aikana, Johan tämä blogin nimikin kertoo siitä, että tarkoitus olikin, että tästä pihattoelämisestä todella tulee ihan konkreettista arkea. Tänne blogiin kirjoittelu tulee olemaan jatkossakin melko satunnaista, mutta blogin lisäksi olen nyt perustanut Pihattopäiväkirja-nimellä instagram-tilin, jonne postailen päiväkirjamaisesti päivittäin sitä sun tätä materiaalia elämästämme täällä hevostilalla. Laita siis seurantaan, jos aivan tavallinen heppa-arki iloineen, suruineen ja harmituksineen kiinnostaa.    

Pihattopäiväkirja Instagramissa

 

Kiitos siis Bellalle, tämän blogin innoittajalle, tästä uudesta aikakaudesta, joka ainakin näin vielä yhden vuoden jälkeen edelleen päivittäin tuntuu aika uskomattomalta. Minusta ei pitänyt koskaan tulla edes hevosenomistajaa, mutta täällä sitä nyt sitten elellään peltojen keskellä hevoslauman kanssa. Ja täytyy kyllä sanoa, että näinhän sen piti mennäkin.  

Cardelian kuulumisia

Viime päivityksestä onkin ehtinyt vierähtää jo jonkun verran aikaa, ja Cardelian saapumisestakin on kulunut jo yli kaksi kuukautta. Mitään kummempia ei ole tapahtunut, niin ei ole sitten tullut tännekään kirjoiteltua. Olemme tutustuneet toisiimme, ja eletty aika leppoisaa kesää. Helteet ja erityisesti paarmat rajoittavat tällä hetkellä tekemisiä aikalailla, tuntuu olevan aikamoinen ötökkämagneetti tuo tamma, eikä myrkyistä tunnu oikein olevan juurikaan apua. Paarmalauman keskellä töihin ei pysty keskittymään kumpikaan, ja pomppasipa se kertaalleen paarmojen takia jaloillenikin, josta seurauksena yksi murtunut varvas. Hyvillä mielin olen voinut antaa sen kuitenkin lomailla, sillä onhan tässä vielä uuteen paikkaan kotiutuminen käynnissä, vaikka Cardelia uskomattoman nopeasti sopeutuikin. Ja lauma sille tällä hetkellä se tärkein juttu onkin, ja lauman kanssa ne myös liikkuvat aika kiitettävästi päivän mittaan, kun välillä käyvät laitumella syömässä, ja sitten tulevat taas paahdetta ja ötököitä karkuun makuuhalliin. 

Cardelia tulee hyvin toimeen kaikkien lauman jäsenten kanssa.

Laitumelle vie pitkähkö kuja, joka usein spurtataan laukassa; hyvää treeniä!

Välillä on hyvä viettää siestaa.

Koska kyse on minun eläimestäni, ei luonnollisestikaan olla selvitty täysin ilman terveysongelmia. Alkukesästä Cardelia sai laitumella kummallisia oireita; se pärski lähes taukoamatta ja jonkin verran esiintyi myös pään heiluttelua. Oireet olivat selvästi pahempia auringonvalossa, ja säikähdin jo, että ei kai sillä vaan ole mitään head shaking -tyyppisiä oireita. Onneksi oireilu helpotti muutamassa viikossa, ja toivon siis, että kyse oli vain heinäallergiasta. Kuulemma kuivuuden takia heinästä ovat saaneet oireita moni sellainenkin, joka yleensä ei oireile - niin ihmiset kuin hevosetkin. Nyt on onneksi helteistä huolimatta runsaasti aamukastetta, joten se varmasti osaltaan helpottaa tilannetta, kun ei ole ihan niin kuivaa.

Jofi ja Cardelia tulevat myös hyvin toimeen, vaikka eivät samassa laumassa olekaan.

Kaiken kaikkiaan Cardelia on osoittautunut todella järkeväksi, rauhalliseksi ja sosiaaliseksi tammaksi. Ei ole vielä tullut vastaan hevosta, jonka kanssa se ei tulisi toimeen, ja se tykkää kovasti hengailla myös ihmisten kanssa. Uudet asiat sitä kyllä jännittävät, ja niitähän sen elämässä riittää; vesiletkut, pöydän päältä selkään kipuamiset, yömaastoilut... niin ja rehuhuoneen sähköinen kärpäsansa. Cardelia sattui yksi päivä seisomaan rehuhuoneen ovensuussa, kun ansaan lensi vähän paksumpi kaveri, ja kuului hirmuinen ritinä ja haisi todella palaneelta. Se oli tammalle vähän too much, ja sen jälkeen tallissa on pitänyt pöristä ja puhista vähän kaikelle. Myös nuo ötökät itsessään ovat aiheuttaneet meille varvasmurtuman lisäksi muutakin haittaa, sillä Cardelia onnistui astumaan maamehiläisten pesään ja sai ainakin kolme kipeää pistosta. Kyllä sitä taas sai olla kiitollinen siitä, miten paljon nuo hevoset meihin oikein luottavat, kun 500 kiloa hevosta päättää ilkeistä pistoista huolimatta kuitenkin pysytellä minun luonani, eikä hilppaista kotiin. Fiksusti se parin loikan ja potkun jälkeen heittäytyi maahan piehtaroimaan, vaikka oltiin keskellä metsää. Aikamoiset patit pistoista tuli, ja Cardelia oli kyllä kovin raasuna ja hellyydenkipeänä moisen koettelemuksen jälkeen. Onneksi pistokohdat rauhoittuvat jo iltaan mennessä.

Helteiden loppumista odotellessa totuttelemme siis uusiin asioihin. Siedättämisessä on minullakin opeteltavaa, koska Bellanhan kanssa pystyi tekemään oikeastaan mitä vain, ja se tuli perässäni minne tahansa, eikä minulla ole kokemusta pelottaviin asioihin totuttamisesta. Tulen sitten raportoimaan miten vesiletkun kanssa käy 😛

Kummityttö kävi katsomassa Cardeliaa, ja sai tärkeäksi tehtäväksi ruokkimisen <3

Bellan patologialausunto ja Cardelian kotiutuminen

Bellan kuolemasta on nyt noin kaksi kuukautta, ja viimein sain sen avauksesta tehdyn patologialausunnon. Bella siis kuoli todella omituisiin neurologisiin oireisiin, ja pääepäilyksi eläinsairaalassa nostettiin botuliinimyrkytys, koska siihen oireet täsmäsivät parhaiten (vaikka eivät täysin siihenkään). Ruumiinavauksessa odottikin yllätys, patologi oli todennut hevosella bakteerin aiheuttaman meningoenkefaliitin, eli aivokalvon ja aivojen rajun tulehduksen. Bellallahan oli todettu muutamia viikkoja aikasemmin lohjennut hammas, ja ilmeisestikin sulfa-kuurista huolimatta jokin ehkä sille resistentti bakteeri oli kuitenkin päässyt päässä jylläämään, ja löytänyt tiensä aivoihin. Tämä on käsittääkseni erittäin harvinaista (konsultoimani hampaisiin erikoistunut hevoslääkäri ei ollut ikinä kuullut vastaavasta tapauksesta), ja koska tulehdus oli aivoissa, ei se näkynyt normaaleissa tulehdusarvoissa lainkaan. Mitä netistä löysin tietoa, niin ilmeisesti kuolleisuusprosentti on noin 95 % kun oireet ovat alkaneet, eli juurikaan mitään ei ollut tehtävissä. Ja vaikka Bella olisi selvinnyt, olisi tulehdus luultavasti jo ehtinyt tehdä pysyviä vaurioita aivoissa. Sellainen se Bella oli, opetusmestari, ja päätti sitten viimeiseksi teokseen pistää vielä lääketieteellisen opetussession pystyyn; näinkin voi näköjään käydä.

Cardelian saapumisesta on nyt vajaa kuukausi, ja tamman kotiutuminen on mennyt ihan superhyvin. Viikon verran se oli aavistuksen stressaantunut, mutta kun se pääsi laumaan (mikä muuten sujui todella hyvin sekin), sen stressitaso laski samantien. Tallikaveritkin kommentoivat sen lungiutta, ja sitä, ettei se näytä yhtään siltä, että olisi ollut laumassa vasta muutaman päivän. Laumasta se löysi itselleen heti poikaystävän, saman keltaisen maanmiehen, joka iski silmänsä aikoinaan Bellaan. Tällä kertaa se oli kyllä tämä ruuna, joka oli hätää kärsimässä kiimaisen tamman likistely-yrityksistä. Nyt sekin tilanne on normalisoitunut, ja laumassa tuntuu olevan varsin seesteistä. Cardelia tuntuu tulevan ihan hyvin toimeen kaikkien lauman jäsenten kanssa. Muutenkaan Cardelia ei tunnu ottavan kierroksia oikein mistään. Maastossa ollaan käyty Jofin ja Lindan kanssa talutusretkillä, ja se on sielläkin ollut todella rauhallinen. Jopa niin rauhallinen, että kävi piehtaroimaan keskelle kallioista metsäpolkua, koska siinä kohtaa nyt vain sattui olemaan aivan täydellistä savea...

Bellan yksi suurista opeista oli se, että tärkeintä on luoda yhteys hevoseen. Siksi olen edennyt Cardelian kanssa hyvin hitaasti. Bellan kanssa jouduin olosuhteiden pakosta tekemään paljon maastakäsintyöskentelyä, ja silloin tajusin, mikä vaikutus sillä oli ihan kaikkeen. Niinpä olen Cardeliankin kanssa aloittanut maastakäsintyöskentelyllä. En tiedä miten se on aikoinaan satulaan laitettu, mutta olen huomannut, että se huolestuu satulasta, joten meillä ei ole ratsuhommiin mikään kiire. Aloitan sen kanssa aivan alusta, hiljaa hyvä tulee.

"Hei uudet kaverit, täältä tullaan!"

Saanko esitellä: Cardelia

Reilun viikon ajan olen ollut jälleen hevosenomistaja, ja nyt on aika esitellä uusi tulokas. Cardelia on vastikään (eilen) 9 vuotta täyttänyt ESH-tamma, äidin puolelta löytyy trakehneria ja torinhevosta, ja isänsä taas on puhdas täykkäri. Sattumalta myös huomasin, että vuosia sitten tuntemani ja minua kovasti sykähdyttänyt torinhevostamma Aura on tämän isotäti. Uudelta kotitalliltaankin löytyy kaksi sukulaista, joista toinen (Cardelian äidin serkku) oli itseasiassa ainoa hevonen, jonka olen koskaan nähnyt Bellan antavan rapsuttaa, joten hiljainen hyväksyntä tälle uudelle tammalle kai saatu Bellankin taholta. Cardelian taustoista tiedän sen verran, että noin kuusivuotiaaksi asti se on elellyt kasvattajansa luona isolla 40 hevosen tallilla, eikä sillä ilmeisestikään siellä ole tehty juurikaan mitään. Hetken aikaa se oli jollain virolaisella harrastelijalla, joka kuitenkin sairastui ja myi hevosen Suomeen. Suomalaisella myyntitallilla C on ollut viime vuoden elokuusta asti, jossa sitä on pikkuhiljaa ratsutettu. Eipä se oikein vielä mitään muuta osaa, kuin käyntiä ja ravia, laukkakin on vielä hieman hankalaa, etenkin ratsastajan kanssa.

Perjantaina 11.5. Cardelialle tehtiin laaja ostotarkastus, ja viikko sitten sunnunaina se muutti uuteen kotiinsa. Kuten Bellakin aikoinaan, Cardelia asustelee ensin omassa "pihattoyksiössään" (karsina, josta oma ulospääsy pieneen tarhaan), ja välillä käy tutustumassa uuteen laumaansa erillisessä pihaton sisälle rakennetussa tutustumistarhassa. Lähiaikoina se pääsee laitumelle tutustumaan muuhun porukkaan lähemmin.

Cardelia löytyi ostoilmoitukseni perusteella, jonka laitoin eräälle Facebookin osto/myynti-sivustolle. Ilmoituksessa kerroin mitä etsin, ja Cardelia vastasi aika lailla täysin toiveitani. Kävin sitten Lindan kanssa sitä katsomassa, ja koeratsastamassakin, ja vaikken kieltämättä mitään mahtipontista "tässä se on; elämäni hevonen!"-fiilistä siitä saanutkaan, tuntui se kuitenkin sellaiselta tyypiltä, joka voisi hyvinkin lähteä matkaani. Siinä on juuri sopivasti projektia, luonteeltaan se vaikuttaisi olevan hyvin selväpäinen ja sosiaalinen, vaikkakin myös voimakastahtoinen. Uskoisin, että pihatossa laumassa eläminen sopii sille erittäin hyvin, ja samoin se, että treenataan paljon maastakäsittelyllä. Mutta nyt vasta tutustutaan toisiimme, ja edetään ihan pienin askelin.

Uutta hevosta etsimässä

Kun Bella kuoli kuukausi sitten, tiesin heti, että haluan uuden hevosen, pian. Oikeastaan tiesin sen jo kauan ennen Bellan kuolemaa, että Bellalle tulee kyllä seuraaja. Bella opetti minulle niin paljon, että olisi suorastaan vääryys sitä kohtaan, jos lopettaisin hevostelun tähän. Ratsastuskouluun en todellakaan enää voisi kuvitella palaavani, enkä oikeastaan pelkäksi vuokraajaksikaan. Haluan päättä kaikesta itse; missä hevoseni asuu, mitä hevosellani tehdään, miten hevosellani tehdään, millä varusteilla hevostani käsitellään. Olkoonkin, että hevoseton on huoleton, niin oma hevonen on ehdottomasti nykyään minun juttuni, vaikka en sitä muutama vuosi sitten olisi uskonutkaan. Tämä kuukausi ilman hevosta on tuntunut todella ahdistavalta. Bella toi elämääni niin paljon uutta sisältöä, toimi terapeuttinani ja veti minut pois todella masentavasta sohvaperuna-elämäntyylistä, enkä todellakaan halua palata sinne takaisin. Sitä paitsi tässähän on edessä hevosharrastuksen parhaat kuukaudet, eli kesä!

Bellan kuolemasta oli kulunut vain viikko, kun olin jo katsomassa ensimmäistä hevosehdokasta. Minulla oli vahva tunne, että haluan aloittaa uuden hevosen etsimisen heti, vaikka pelottikin, toiminko kuitenkin liian nopeasti, vaikka siltä ei tuntunutkaan. Etsinkö liikaa Bellan korvaajaa, enkä uutta omanlaistaan hevosta? Vertaisinko uutta hevosta liikaa Bellaan? Tuleeko romahdus sitten, kun uusi hevonen on jo tallissa, ja yhtäkkiä tarvitsenkin koko touhuun taukoa, eikä sitä enää ole mahdollista saada? Tiesin kuitenkin, että uuden hevosen etsimiseen varmasti kuluu aikaa ja taukoa tulee luonnostaan, ja Bellan kuolemaa ehtii käsitellä. Ja kuten yllä kirjoitin, tämä tauko on tuntunut ahdistavalta, kaipaan jo kovasti takaisin touhuamaan oman hevosen kanssa.

Bellan ostamista pähkäilin aikoinaan usean kuukauden ajan. Ensimmäisestä ”ostaisinko Bellan”-vitsistä kauppakirjan allekirjoittamiseen meni varmaan vuosi tai toinenkin. Silloin en ollut koskaan ajatellut ostavani hevosta, ja pohdinta keskittyi siihen, haluaisinko omaa hevosta ylipäätään. Sen kyllä tiesin, että jos haluan, se hevonen on Bella, ei kukaan muu. Nyt pohdinta on aivan toisenlaista. Tiedän tasan tarkkaan haluavani hevosen, mutta minulla ei ole hajuakaan, että minkälaisen. Nuori, vanhempi, raaka, valmis, puoliverinen, suomenhevonen, iso, pieni, reaktiivinen, tasainen… ehkä siksikin aloin saman tien ottaa yhteyttä hyvinkin erilaisiin myynti-ilmoituksiin, ja käydä paikan päällä katsomassa hevosia. Tuntuu, että koko maailma on avoinna, minulla on puhdas pöytä, ja mahdollisuus löytää maailman täydellisin hevonen. Voisin yrittää etsiä turvallisen, helpon, kiltin ja tasaisen tätikuljettimen, mutta toisaalta sain ihan valtavasti irti tuollaisesta projektihevosesta kuin Bella, joten joku (mielellään vähän miellyttävämmän menneisyyden ja vähemmän varauksellisen tulevaisuuden omaava) projekti houkuttelisi oikeastaan jopa enemmän kuin ”valmis” hevonen.

Aikana ennen Bellaa hevostyyppini oli jotain ihan erilaista, kuin Bella. No, ruunikot ovat olleet aina suosikkejani, mutta ajattelin itseni lähinnä ruunaihmiseksi, ja tykkäsin isoista ja muhkuista hevosista; ruunikko isohko suomenhevosruuna oli pitkään ”ihannehevoseni”. Bellan myötä ajatukseni ovat muuttuneet, koska olihan Bella elämäni hevonen, ja täydellinen juuri sellaisena kuin oli. Herkkä ja reaktiivinenkin, mutta äärettömän viisas ja luotettava. Nyt en sitten tiedä haluanko jotain vanhan ihanteeni tyyppistä, jotain Bellan tyyppistä, vai jotain ihan muuta – mitä? Monet puhuvat siitä, kuinka heti ensi näkemältä, tai viimeistään hevosen selkään istahdettuaan, ovat kokeneet vahvan ”tämä se on” -fiiliksen. En usko, että saisin kovin helposti sellaista fiilistä uuden hevosen kanssa. Olen hitaasti lämpiävää sorttia, ja ehkä hieman liian analyyttinenkin sellaiseen. En muista, että elämässäni olisi koskaan tullut vastaan hevosta, johon olisin rakastunut ensinäkemältä. Voisin toki yrittää etsiä sellaista, olisihan se ajatuksena aika kutkuttava, että löytyisi maailman täydellisin hevonen, kerta sellaisen etsimiseen nyt on mahdollisuus, mutta en totta puhuen halua odottaa kuukausi- tai vuositolkulla, että tuleeko jonkun hevosen kohdalla oikea fiilis. Ja kyllä Bellankin kanssa siihen meni aikaa, että suhteemme kasvoi sellaiseksi kuin se lopulta oli, ikinä ei voi tietää muutaman koeratsastuksen jälkeen millainen hevonen oikeasti on. Herran jumala, ratsastin Bellalla neljä vuotta, ja todellisuudessa se oli jotain aivan erilaista ja miljoona kertaa parempaa. En ikimaailmassa olisi ostanut Bellan tyylistä hevosta parin ratsastuskerran jälkeen. Ehkä lähden tähän uuteen hevosprojektiin vähän Ensitreffit alttarilla -tyylisesti: sitoudun ennen rakastumista. Olen valmis tekemään töitä, kokemaan ylä- ja alamäkiä, olemaan luovuttamatta. Optimisena, mutta realistisena. Innoissani.

Onneksi minulla oli maailman paras opettaja.

Ikävästä...

Bellan kuolemasta on nyt kaksi viikkoa. Tuntuu paljon pidemmältä ajalta. Olen melko hämmentynyt siitä, kuinka hyvin olen toipunut, tai ainakin toipumassa. Tai ehkä lähinnä siitä, kuinka vahvasti minut heti alusta asti on vallannut tunne, että näin oli tarkoitettu tapahtuvaksi. Bella oli täällä opettamassa minua, ja nyt sen tehtävä tuli täytetyksi. Mutta on minulla kyllä ikävä, aivan hirmuinen ikävä, joka tulee pintaan jonkinlaisina aaltoina. Suurimman osan ajasta pystyn ajattelemaan yhteistä matkaamme hymyssä suin, kiitollisuudella, mutta välillä tunne kaikesta menetetystä iskee vasten kasvoja. Maanantaina oli aivan valtava ikävä, etenkin kun olimme Jofin kanssa iltakävelyllä sumuisella pellolla, ja ajattelin, että antaisin aika paljon, että saisin taas Bellan siihen viereeni. On varmaan Jofikin ihmeissään, miksei se ruskea tammuska enää tule mukaan kävelyille. Myös kauan odotetun kevään saapuminen käytännössä katsoen saman tien, kun Bella lähti, on herättänyt ristiriitaisia ajatuksia. Rakastan kesää, ja ensimmäisiä sitä enteileviä päiviä, mutta nyt niistä nauttiminen ei oikein ole onnistunut. Kesään liittyy niin paljon kaikkea, mitä olisin halunnut kokea Bellan kanssa.

Ajan työssäni jonkun verran autoa, ja ajomatkat ovat olleet hyviä hetkiä ajatella ja käsitellä menetystä ja kaikkea tapahtunutta. Nooo, välillä asiakkaat ovat saattaneet kohdata vähän punasilmäisemmän valokuvaajan, mutta sitten taas työ vie mennessään, ja saa sopivasti myös taukoa kaikilta ajatuksilta. Olen myös huomannut kuuntelevani radiossa soivien kappaleiden sanotuksia paljon tarkemmin, ja jotkut sanoitukset kolahtavat ihan eri tavalla kuin ennen. Esimerkiksi tänään kyyneleet nousivat silmiin Anna Puun Kaunis Päivä -kappaleen aikana, vaikka aiemmin en ole oikeastaan ihan edes tajunnut koko sanoituksia. Nyt ne kolahti ja kovaa.

Suurin ikävä on luottamusta, joka meidän kahden välille rakentui. Oikeastaan tajuankin sen ihan täysin vasta nyt, kuinka vahvaksi se puolentoista vuoden aikana oikein kasvoi. Tuntuu, että se tamma olisi tullut perässäni melkein minne tahansa. Ja millaista meillä olisikaan ollut vaikkapa viiden vuoden kuluttua! No, sinne asti tuskin olisimme päässeetkään nivelrikon takia, mutta kyllä se kirpaisee, kun tietää joutuvansa aloittamaan taas alusta. Ja pelko siitä, että saavutanko samanlaista luottamusta enää kenenkään muun hevosen kanssa. Tieto siitä, että yhteisiä vuosia ei olisi joka tapauksessakaan ollut kovin montaa, auttaa varmasti kyllä surun käsittelemisessä. Olen koko ajan tiennyt luopumisen olevan edessä lähivuosina. Saatoinpa jo ennen Bellan kuolemista välillä miettiä millaisen hevosen haluaisin Bellan jälkeen.   

Tallilla olen käynyt ahkerasti nämä kaksi viikkoa, hoitamassa Jofia, yhdellä kurssillakin, ja ihan vain Lindan mukana palloilemassa. En halua pitää taukoa, koska pelkään, että tallille meno olisi vaikeampaa, jos nyt antaisin itseni jäädä sohvalle murehtimaan. Ja vahvana on myös se tunne, että Bellakin haluaisi minun jatkavan hevosten parissa, muutenhan se olisi opettanut minua ihan turhaan. Tallille meneminen on ollut yllättävän helppoa; tuttujen ihmisten kanssa juttelu sekä Bellasta että ihan kaikesta muustakin on tuntunut helpottavalta ja hyvältä.

Bella tulee aina olemaan minulle erityisen tärkeä, niin paljon se antoi minulle, ja vaikutti koko elämääni ja ajatuksiini. Ensimmäinen oma hevonen, kaunein tamma maailmassa - varsinkin sielultaan. Myös monet muut ovat tulleet sanomaan, että Bellassa oli jotain erityistä, suurta viisautta, karismaa. Maailmassa on iso aukko Bellan lähdettyä, mutta onneksi sen opit ovat jäljellä, ja kyllä minä vähän taidan uskoa siihenkin, että se tarkkailee tekemisiäni ja opastaa minua myös sieltä käsin, minne sitten ikinä lähtikin.

Rakkaus, ehkä vielä toinenkin

Hän saapuu, vaikka yksi lähtikin

On huomen jotain, jota aavistin

Tänään

Herään, ehkä vielä toivunkin

Ja toivon, joskus vielä uskonkin

Se saapuu lohtu, jonka aavistin

Tänään

Kun minä käännyin, olit poissa

Vain varjosi tavoitin

Se minut kätteli koruttomasti neuvoi, että nousisin

Kun minä käännyin, olit poissa, olit poissa

Jalat vahvistuvat, jalat kantavat

Vaikka illat tuhlaa, aamut antavat

Ja minä nousen, vaikka putoan

Nousen, vaikka putoan

Kun minä käännyin, olit poissa

Vain varjosi tavoitin

Se minut kätteli koruttomasti

Neuvoi että nousisin

Kun minä käännyin, olit poissa

Vain varjoas hipaisin

Se sinut saatteli selittämättä

Kielsi että seuraisin

Kun minä käännyin, olit poissa, olit poissa

Herään, ehkä vielä toivunkin

Ja toivon joskus vielä uskonkin

Se saapuu, lohtu jonka aavistin

Tänään

Sillä päivä, se on kaunis

- Anna Puu

Kiitos, Bella

Kun saa puhelun tallihenkilökunnalta keskellä päivää, sydän pomppaa kurkkuun. Kun soittaja aloittaa lauseella "Sun hevosella ei ole täällä kaikki ihan hyvin", se sydän siellä kurkussa jättää vielä muutaman lyönnin väliin. Istuin työpäivän päätteeksi kahvilassa kakkupalan äärellä ja hetki sitten olin miettinyt pyytäisinkö Lindaa hoitamaan Bellan, ja pitäisin pitkästä aikaa tallivapaan päivän. Suunnitelmiin tuli muutos, ajoin samantien tallille, ja siellä minua odotti villaloimeen kääritty tärisevä, kuumeinen ja selvästi kipeä hevonen. Päiväheinien aikaan se oli ollut vielä aivan normaali, mutta nyt oireet lisääntyivät silmissä. Eläinlääkärin tuloon kesti 60 pitkää ja piinaavaa minuuttia, ja sinä aikana tärinä kuumetta laskevasta lääkkeestä huolimatta lisääntyi, Bella alkoi heiluttaa päätään nykivällä liikkeellä ja hengittää huohottaen. Kuume huiteli edelleen yli neljänkymmenen, sen oli selvästi vaikea hallita etenkin takajalkojaan, ja se oli todella, todella kipeän oloinen. Eläinlääkäri saapui viimein, ja Bella sai kipulääkettä, jolla ei tosin tuntunut olevan juurikaan vaikutusta. Siltä oli viikko aikaisemmin paikattu jo luultavasti muutamaa viikkoa aiemmin lohjennut hammas, joten syyn epäiltiin olevan hampaassa. Joko sinne olisi kehittynyt todella kivulias paise, tai hammas olisi tulehtunut juurta myöten ja mahdollisesti tulehdus levinnyt koko hevoseen. Vaadin eläinlääkäriltä kaikki Bellan muut rajoitteet (eli lähinnä nivelrikko) huomioon ottaen mahdollisimman rehellistä mielipidettä siitä, kannattaako sitä enää kuljettaa klinikalle, vai päästetäänkö samantien pois. Lääkäri oli kuitenkin sitä mieltä, että lähtisin kuljettamaan, koska jos kyseessä olisi hammaspaise, kipu helpottaisi heti, kun hammas otettaisiin irti. Olisihan se hevosen poskihampaan poisto iso leikkaus, mutta nykytekniikalla jo huomattavasti aiempaa helpompi.

Kun hätä on suurin, apu on lähellä, ja kuski, vetoauto ja traileri saatiin paikalle todella nopeasti. Hevonen kyytiin, ja kohti Viikkiä. Viikkiin päästyämme Bella oli edelleen samassa kunnossa; tärisi, käveli heikosti ja oli kivuliaan oloinen. Aika nopeasti Viikin henkilökunta päätyi siihen, että hammaskipu ei voi aiheuttaa näin kovaa kipua, johon kipulääkitys ei tunnu auttavan lainkaan. Bella jäi nesteytykseen ja kiputippaan yöksi, jotta aamulla voitaisiin tutkia sitä paremmin. Yön aikana tilanne ei ollut juurikaan muuttunut, lääkärit olivat huolissaan sen liikkumisesta, ja paikalle kutsuttiin myös neurologi. Kaikki olivat ymmällään, oireet olivat pahat, mutta eivät vastanneet mitään taudinkuvaa.

Kävin katsomassa Bellaa puolenpäivän aikoihin, jolloin se oli saanut heinää syödäkseen, ja yrittikin kovasti syödä, mutta ei saanut kunnolla pureskeltua tai nieltyä. Lääkäri oli juuri tulossa tekemään lisää tutkimuksia. Juuri kun pääsin kotiin, lääkäri soitti, että Bella on käynyt makuulle, eikä pääse enää ylös, ja sen kieli on alkanut halvaantua. Lääkäri sanoi, että tästä tuskin enää päästään voiton puolelle, ja lähdin ajamaan takaisin Viikkiin. Kun pääsin perille, Bella hörisi hiljaa, yritti syödä vähän kauraa, mutta ei tärinältään oikein edes saanut mitään suuhunsa. Se ei enää edes yrittänyt nousta. Puoli kolmen aikaan torstaina 5.4. Bella päästettiin pois kivuistaan, ja se nukahti rauhalliseti ikiuneen heinätukko suussa. Suurin pääepäilty on tällä hetkellä botulismi, eli botuliini-hermomyrkyn aiheuttama vakava myrkytyssairaus. Sitä ei kuitenkaan voida löytää tutkimuksissa, koska se ei jätä mitään merkkejä elimistöön, joten diagnoosi perustuu muiden syiden poissulkemiseen. Bellalle siis tehtiin patologinen avaus, josta saan raportin vasta luultavasti useamman kuukauden jälkeen.

Kaikki kävi siis todella nopeasti. Vajaassa vuorokaudessa Bella heikkeni niin huonoon kuntoon, ettei jäänyt kuin yksi vaihtoehto; päästää se taivaslaitumille. Olen heti nivelrikkolöydöksestä lähtien tiedostanut, ettei Bellan ja minun yhteiselo tule olemaan vuosikausien mittainen, mutta en ikinä olisi osannut arvata, että se lähteekin jonkin muun syyn takia, kuin nivelrikon. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, elämä on yllätyksiä täynnä. Omat tunnetilani heittelehtivät laidasta laitaan, mutta kaiken surun ja kyyneleiden keskelläkin päällimmäisenä tunteenani on kiitollisuus. Olen vain niin sanoinkuvaamattoman kiitollinen siitä, että Bella ilmeistyi elämääni, ja opetti minulle niin paljon. Viimeisenä opetuksenaan myös ison oppitunnin luopumisesta. Minulla on myös hyvin hämmentävä ja vahva tunne siitä, että näin oli tarkoitettu, että Bellan aika oli nyt lähteä. Tahdon uskoa, että se tuli elämääni opetusmestariksi, avaamaan silmäni, opettamaan uutta -  hevosista, itsestäni, maailmasta. Se tehtävä tuli nyt valmiiksi, ja sen oli aika jatkaa matkaansa. Ehkä lepoon, viimein, tai ehkä joihinkin muihin tehtäviin. Talliystäväni kirjoitti minulle eilen: "Kattelin bellaa tässä tarhassa nyt muutamina päivinä, erityisesti eilen ... Bellasta lähti ihan mielettömän lempeää tunnetta joka säteili joka puolelle ... Nyt tämän tiedon jälkeen tuli tunne kuin se olisi tiennyt lähtevänsä, onnelllisena, valmiina."

Suru on suuri, ikävä valtava, ja on vaikea uskoa, että kokemukset Bellan kanssa ovat ohi, mutta muistot, niiden kunnioitus ja kiitollisuus ovat niin vahvana läsnä, että niiden voimalla jaksan kyllä eteenpäin. Pihattopäiväkirjan tarina ei siis ole lopussa, vaikka minun ja Bellan yhteinen matkamme onkin. Bellahan suuttuisi, jos jättäisin kaikki sen antamat opit käyttämättä, joten ehdottomasti edessä on uuden hevosystävän etsiminen. En vain oikein tiedä miten niitä etsitään, Bellahan tuli luokseni ihan etsimättä.

Viimeinen yhteinen päivämme ennen Bellan sairastumista oli täydellinen, suorastaan maaginen. Maanantain lumimyrskyn jäljiltä pellolla oli koskematon lumipeite, jossa kävelimme kahdestaan auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta. Ei sellaista keliä ole koskaan huhtikuussa. Lenkin jälkeen torkuimme pihatossa päät vastakkain, nauttien auringon lämmöstä. Kiitos, Bella, näistä puolestatoista vuodesta, opin sinulta enemmän kuin kuvitella saattaa, ja sait elämääni aivan uudenlaista tarkoitusta. Olit niin viisas ja ymmärtäväinen, täydellinen ensimmäinen hevonen. En unohda sinua koskaan.

 Eletyt päivät tuntuu,
mut kipu on köykäinen kosketus vain,
terassin lyhtyä kiertävä koi.
Kipua on, mut ei tuskaa,
eletyn elämän kolhuja vain.
Jotakin totta ja voimaakin,
sydän on ehjä kuitenkin.

Ja kun sä vain astut viereen mun,
siin on jotain niin oikeaa,
valoa aamun valkeaa,
maata kantavaa.

Elämän kieppuva virta,
on urotöitä ja virheitäkin,
tekoja joita ei toisiksi saa.
Mä yritän oppia niistä
ja osan kai voisin vain unohtaa.
Nuo kivikon railoissa nukkuvat kyyt,
sydän on ehjä kuitenkin.

Mä yritän olla sun arvoises kyllä,
avata sieluni solmuja vielä,
nähdä sun maailmas niinkuin se on.
Kävellä kanssasi kirkasta rantaa,
kuulla nuo tuulet niin kuin ne kuulet,
nähdä sun taivaasi niin kuin sen näät.

Ja kun sä vain astut viereen mun,
siin on jotain niin oikeaa,
valoa aamun valkeaa,
maata kantavaa.

LUMI JA LAUMA

Kaksi kuukautta sitten voivottelin, kun ei ollut yhtään lunta, ja pelotti kovin, tuleeko tästä talvesta samanlainen jääkoppura- ja liukastelukurimus, kuin viime talvestakin. Onneksi ollaan kuitenkin saatu lunta nyt reilusti myös tänne Etelä-Suomeenkin, ja vaikka hampaat irvessä askartelin meidän bootseihin hokit vuodenvaihteessa, niitä ei ole tarvittu vielä kertaakaan! Ihaninta on kuitenkin se, että hevoset ovat kunnon lumipohjien ansiosta päässeet nyt päivittäin laitumille, mikä lisää niiden itsenäistä liikkumista roimasti. Itse en valitettavasti päässyt töiden takia kuvaamaan sitä riemua, mikä Bellan laumalla ensimmäisenä päivänä laitumella oli, mutta onneksi tallillamme paljon kuvaava Kinttu Koipijärvi otti upeita otoksia riemuitsevista kaviokkaistamme. Kintun kuvista välittyy loistavasti se ilo ja onni, minkä lauma hevosille tuo. Hienoja kuviahan sitä saisi yksittäinkin laukkaavista hevosista, mutta kun kuvasta näkee, kuinka sen riemun jakaa koko lauma, niin sydän sulaa.

Copyright Kinttu Koipijärvi

Copyright Kinttu Koipijärvi

Copyright Kinttu Koipijärvi

Copyright Kinttu Koipijärvi

Lumen lisäksi ollaan saatu nauttia myös auringonpaisteesta, ja vaikka tuo yö- ja päivälämpötilojen sahaaminen parhaimmillaan 0 ja -25 asteen välillä aiheuttaakin harmaita hiuksia loimituksen osalta, on viikonloppuisin ollut ihana päästä lenkille keväiseen auringonpaisteeseen. Välillä kuljetaan teitä pitkin, välillä rämmitään keskellä peltoa – hyvää hankitreeniä niin hevoselle kuin taluttajallekin!

Kuva: Linda Luotola

Kuten viimeisestä kuvasta huomaatte, selkään on tosiaan nyt taas kivuttu. Maastolenkeillä pieniä pätkiä rennosti välillä jopa pelkällä naruriimulla, ja maneesissa pikkupätkiä taivuttelujumppaa. Bella ei ole ollut liian huolissaan selkään noususta, on oma rento itsensä myös minä kyydissä. Oikeaa satulaa en ole raaskinut sille selkään laittaa, maneesissa mennään ilman, ja maastossa lampaankarvasatulalla. Se sopii meidän uuteen kuolaimettomaankin elämäämme oikein hyvin.